Murkinoiden vertailua, osa 1

Kissavauva nukahti viimein juostuaan vajaan tunnin rallia pihalla, niin että äidille jää aikaa kirjoittaa astetta analyyttisempää blogia. Karppauskissakokeiluun liittyen: koska teollisesta kissanruoasta mariseminen ei koskaan menetä hohtoaan, ajattelin kirjata ylös satunnaisia havaintoja erinäisistä kokeilemistani eväistä. Tässä kommentit muutaman teollisen ruoan vastaanotosta meidän kissoilla. Saa ja pitääkin kommentoida ja vinkata ja jakaa omia kokemuksia!


Aikuisen kissan dieettiruoat

Royal Canin Light -kuivamuona
Mannan perusrehu ennen projektin alkua. Upposi hyvin, mutta jossain vaiheessa alkoi häiritä pakkauksen puutteellinen selostus ravintosisällöstä. Firma myös toteaa Zooplussan esittelyssään aika kapitalistiselta kalskahtaen, että kissa ei kyllästy raksuihin eikä ruokamerkkiä tarvitse koskaanikinä vaihtaa. Just just.

Flatazor Crocktail Sterilise/Light -kuivamuona
Uuden eläinkaupan mukava täti myi mulle pienen pussin tätä. Oli Mannan mielestä liiankin hyvää, niin että kissa tuppasi muuttumaan tyranniksi aina ruoka-aikaan. Tuoteselosteessa ikävä kyllä sama ongelma kuin edellisessä. Mannalta on sitä paitsi toistaiseksi hyllytetty raksut kokonaan hiilareiden vähentämiseksi; ei näistä siis enempää.

Royal Canin Ultra Light -märkäruoka
Ennen Mannan herkkua, nykyään ei jostain syystä maistu, nuolee pelkän kastikkeen. Maistuu ennemminkin Villelle, mistä johtuen tarjoan tätä tällä hetkellä vain päivisin kun kissat ovat erillään. Koska dieettimuona on niin hyvää. Tai sitten kaikki ruoka on parempaa toisen kissan kupista.




Markettien aarteita

Latzin annospussit
Jippii, mössöä! Ostin pennulle Junior-sorttia, kun se oli siellä emolassa sitä kuulemma syönyt, ja kun matamikin oli muutaman päivän ajan protestipaastonnut, hoksasin että Latzin penturuoka on ainoa mikä kelpaa molemmille. Ajattelin, että syökööt sitten sitä kun ei palleroakaan voi loputtomiin nälässä pitää, ja hommasin aikuisten versiota samasta murkinasta. Hävettävän pieni lihapitoisuus siinä tietysti on. Tällä hetkellä syödään kompromissiratkaisuna Portan Mössöksi keitetty broileri -makua tämän kanssa sekaisin.


Perfect Fit
Kohtuullisen kelvollinen markettiruoka, mutta ei kelpaa, kummallekaan. Ville natustaa penturuokaa pitkin hampain jos ei muuta anneta, Manna jättää steriloidun kissan sapuskan kokonaan lautaselle. Meillä on myös Perfect Fitin penturaksuja, jotka Ville syö sitten kun märkäruokaa ei ole enää. Mannalle ne maistuisivat, mutta äiti on ilkeä eikä anna.






Penturuoat


Bozita Kitten -märkäruoka
Firma mainostaa, että näissä on lihaa 93%. Hinnasta päätellen suurin osa tästä on jotain teurasjätettä (vaikka penturuoalla kilohintaa onkin melkein tuplasti aikuisten ruokaan verrattuna), mutta ihan hyvää se ilmeisesti on kun tuo lapsukainen sitä mielellään syö. Äidin nenään vain ei tuoksu kamalan maittavalta. Plussaa kätevistä, kierrätettävistä tetrapakkauksista, jotka säilyy hyvin jääkaapissa. Ruotsissa vaan on kaikki paremmin.


Animonda Carny Kitten
Tilattiin kokeeksi tuota naudanliha ja kalkkunansydän -sorttia vähän, ja voi nyyh, nyt sitä ei ole Zooplussan varastoissa, ja se on sentään ollut kakaran ehdoton suosikki tähän mennessä! Siinä on lihaa ja sisäelimiä eikä viljaa ollenkaan, eikä hintakaan päätä huimaa. Pikkuorava hotkii tätä menemään kuin viimeistä päivää, niin ettei matami ehdi kuin käydä nuolemassa apeana kupin.






Jatkoa seuraa.

Matolääkkeitä ja muuta kivaa

Hyvinhän sitä kissanpentua kasvattaessa ehtii blogia päivittää, vai mitä? Tänään luvassa yhdellä kädellä kissan korvien välistä taiteiltuja kuulumisia sekä yleistä sähläystä ja hiukan hifistelyä.


Tänään madotettiin karvanaamat ensimmäistä kertaa tässä taloudessa. Olen vältellyt koko asiaa suunnilleen niin pitkään kuin mahdollista, koska kissan lääkitseminen kuulemma on tuskaa ja siitä koituu vain palkeenkieliä ranteisiin ja hirvittävä sotku (ja sittenkin kissa sylkee lääkkeen lopulta ulos), eikä me ison kissan kanssa ole mitään tabletin ottamista koskaan yritettykään. Kauhuskenaarioista huolimatta operaatio sujui ilman suurempaa dramatiikkaa Varamuonatyypin pidellessä kutakin kissaa vuorollaan käpälistä kiinni. Villen kanssa olikin jo harjoiteltu suun ronkkimista, niin ettei se oikein osannut edes aavistaa pahaa, kun Mirrix-ruisku ensimmäisen kerran iskettiin suuhun. Jutun juju selkisi sille kuitenkin pian, minkä seurauksena merkittävä osa tahnasta päätyi äidin makuuhuoneen seinään. Noin puolitoistakiloiseksi Ville kyllä pisti aika pontevasti vastaan, mutta lopun kaiken vaadittava annos lääkettä saatiin alas äänekkään protestin saattelemana.

Olin suorastaan yllättynyt siitä, miten helposti koko proseduuri hoitui - kauhutarinoita kun on tosiaan liikkeellä. Tahnamuotoinen lääke tuntuu kuitenkin menevän kohtalaisen vähällä vaivalla, koska sitä ei ole niin helppo sylkeä pois kuin tablettia. Ehkä me pienen kuivaharjoittelun jälkeen saadaan ne pilleritkin menemään!

Manna on tällä erää niin stressaantunut äkillisestä elämänmuutoksesta, ettei sen kanssa oikein viitsisi tapella. Niin ollen pyydettiin lekurireissun yhteydessä rouvalle Profender, paikallisvaleluliuos. Paksun turkin kanssa oli hiukan säätämistä, mutta saatiinhan me lopulta iholle saakka se lääke, eikä tehnyt edes kipeää. Hiukkasen piti kuitenkin sähähtää pikkukissalle, kun se kehveli meinasi hotkia palkintomakkaran, jolle matamin hienona ladyna kuului nyrpistää nenäänsä ennen kuin ottaisi lahjan silkasta kohteliaisuudesta vastaan.

Muutoin täällä edetään verkalleen (madellen) kohti molemminpuolista hyväksyntää.  Muutama päivä meni, ennen kuin pystyttiin nukkumaan samassa huoneessa, sopivalla etäisyydellä toisesta tietenkin, ja nyt onnistuu jo ruokakuppien synkronoitu vaihtaminenkin. Manna on kyllä hyväksynyt pikkukissan välttämättömäksi pahaksi - mutta lähelle sen ei tarvitse tulla, eikä sen kanssa ainakaan leikitä. Villellä puolestaan on suuria vaikeuksia käsittää näitä ehtoja.

1.8.

2.8.

Ville: Krooh...
Manna: Äitii, onko mun ihan pakko?

Mutta tuolla toisella on ehdottomasti paremmat sapuskat kuin mulla!

Näyttää sitä paitsi siltä, että Manna on humauttanut pikkuveljen kaulaan pienen haavankin - mutta pentu ei vain tunnu tajuavan. Mitäpä siinä jää äidin osaksi muuta kuin toppuutella minkä ehtii ja sivellä jälkeenpäin jodia haavoihin.

Saattaa se tietysti olla pelkästään yltiötoiveikkaan äidin mielikuvitustakin, mutta tuntuu että yleisen murinan, ärinän ja sähinän määrä on viime päivinä vähentynyt, ja vanha matamikin tuntuu sietävän pennun riehumista päivä päivältä enemmän. Siihen saakka ei kai auta kuin keksiä pennulle muuta tekemistä, ettei se saa taas ympäri korvia.

Ja sitten se hifistelyosuus.

Jossain öisessä innostuksenpuuskassa tilailin netistä astetta parempilaatuisia kissanruokia (tällä hetkellä molemmat kissat vetää Latzin annospusseja, koska eivät suostu syömään mitään muuta, ellei se ole juuri toisen kissan kupissa). Syystä tai toisesta en ikinä saanut lähetyksen seurantakoodia, niin että viimeiset pari viikkoa on eletty jännityksessä sen suhteen, mitä sieltä tupsahtaa ja milloin. Tänään eväät kuitenkin kiikutettiin kotiovelle. Nyt meillä on sen verran runsaasti ruokaa, ettei tarvitse hetkeen turvautua markettimössöihin. Toivottavasti.

Zooplussan paketista kuoriutui muun kivan lisäksi Bird-lelukeppi. Sen lisäksi, että vehje miellyttää äidin esteettistä silmää, se jäljittelee linnun lentoa niin mallikkaasti, että mataminkin oli pakko ryömiä sängyn alta töllistelemään, vaikkei sitä yleensä saa liikautettua millään muulla kuin laserilla. Ja ainakin meidän kersan se saa heittämään volttia.

Nyt alkaakin olla taas kiire hillitsemään orastavaa kissatappelua. Niin, ja lopuksi:


c 34agc8U 9PZ7<AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAASUUUUUU
T. kyberkissa Ville

We are not amused!

Terveisiä hullujenhuoneelta. Täällä on jo parin päivän ajan kuulunut ovien takaa kolketta ja jotain ihme vikinää, niin että Manna-matami ei ole voinut muuta kuin kaikin tavoin osoittaa pöyristymistään, kun ovet hänen henkilökohtaisiin huoneisiinsa on teljetty kuonon edestä. Lopulta äiti suvaitsi esitellä mokoman hälyn aiheen talon valtiattarellekin: morsohan se siinä. Se istui kuljetusboksissa ja miukui, typerä kakara. Eilen illalla laatikko sitten tuotiin keskelle olohuonetta ja hirvitys päästettiin irti Mannan reviirillä. Oli siinä kyllä kestämistä sen pari tuntia kun pikkupeto ravasi ympäri kämppää ja yritti kaikesta päättäen sabotoida koko kissarouvan elinalueen asuinkelvottomaksi. Sitten äiti kaikeksi onneksi pisti sen taas lukkojen taakse, mokoman hullun. Harmillista kyllä, varsin mukiinmenevä tonnikalatarjoilu lakkasi sen myötä. Palvelu täällä on kyllä niin tuntematon käsite, että jos matami osaisi käyttää tietokonetta niin kohta seisoisi pataljoona kuluttaja-asiamiehiä oven takana.

Eikä se morso edes osaa muuta kuin juosta eestaas kuin koira pupun perässä.

Onneksi tuo menninkäinen on jo sentään oppinut, kuka tässä talossa määrää hiekkalaatikon paikan, niin ettei tarvitse ihan koko ajan päin naamaa sähistä. Sellainen ei ole ollenkaan soveliasta Mannan kaltaiselle arvokkaalle ladylle. Tuossa se taas juoksee. Haluaa muka jotain pusuja. Hyi olkoon.

Villen mielestä uusi isosisko on tietysti vänkä. Niin ovat tosin useimmat muutkin asiat. Paitsi tietysti kuljetuslaatikko, bussi ja se hassu palvelija, joka tökki neuloja niskaan. Se oli aika epävänkää. Mutta eteisessä juokseminen on Tosivänkää. Varamuonatyyppikin on Tositosivänkä. Ja Lasertyyppi, joka käy täällä aina välillä, se vasta vänkä onkin. Oikein SuperHyperMegaVänkä.

Lasertyypin sylissä on kaikista paras nukkua.

Lekuri oli sanonut äidille, että kissojen totuttaminen toisiinsa vaatii töitä, koska leikatut narttukissat ovat luonnostaan konservatiiveja. Minähän tiesin jo entuudestaan, että kunnianarvoisa kuningatar Viktoria suhtautuu Villen kaltaisiin nuorisorakkareihin vähintäänkin näreästi, ja siihen nähden meillä menee kerrassaan mainiosti. Ville on tosiaan omaksunut alistuvan asenteen vanhempaan kissaan, niin että kaksikon voi jo päästää samaan huoneeseen pelkäämättä että Manna vyöryy pikkuisen päälle. Joskus pikkukissalta kuitenkin vielä pääsee unohtumaan vallitseva maailmanjärjestys - silloin arvoisan rouvaskissan pitää hieman korottaa ääntään. Kun tällaista sattuu, kuskataan naskali hetkiseksi jäähylle miettimään. Sillä välin äiti syöttää Mannalle hyvitykseksi tonnikalaa sormin.

Pitkä matka pienelle kissalle

Kun Ville-kissa tuli kaupunkiin, taivas repesi. Siis alkoi sataa. Ville-kissa oli kuitenkin pitkän junamatkan jäljiltä niin uuvuksissa, ettei jaksanut korvaansa lotkauttaa, vaikka sade takoi auton kattoa. Matkan varrella haettiin vanha matami hoitopaikasta (hän ei arvostanut sadetta), ja Ville-kissa kurkisteli koko matkan uteliaasti viereiseen kantokoppaan.

Laatikko on ihan tyhmä. Täällä ei voi poukkoilla ympäriinsä ilman että vesikuppi kaatuu naamalle.

Tuossa se nyt toheltaa. Kaikki on uutta, kaikki on jännittävää, kaikella voi leikkiä. Äiti haluaisi tietysti dokumentoida asianmukaisesti kaiken, mitä pikkukissa tekee, mutta käytännössä syntyy vain nukkukuvia, koska hereillä oleva kisu ei pysy paikallaan edes niin kauaa että kamera ehtisi räpsähtää. Se hyökkää tyynyn kimppuun, hoksaa samassa jotain jännempää (äidin säären) ja syöksyy toisaalle. On menossa syömään, näkee kuitenkin matkalla leluhiiren ja käy kimppuun. Aamuherätyksenkin äiti saa jo kello viideltä, kun pikkupoika kömpii kainaloon ja ryhtyy pusuttelemaan.

Nukkuisinko vai riehuisinko vielä vähän?

Ville on reipas, virkku ja leikkisä, varsinainen täystuho, sekä ilon että kauhistuksen aihe henkilökunnalle, joka ei ole koskaan palvellut pientä kissanpentua täysipäiväisesti. Mikään ei pelota; "turvahuonekin" on olemassa lähinnä vanhemman kissan turvaksi. Viimeksi mainittu on sentään jo lakannut välttelemästä tulokkaan tuoksua. Syliin ei kuitenkaan voi vielä tulla, koska äiti haisee morsolle. Kun minimorso onnistuu livahtamaan eteiseen, painelee matami häntä pörhöllään sängyn alle.

Hiekkalaatikon käyttö me on jo hoksattu. Syöminen on ollut energiankulutukseen nähden vähän huonoa, mutta eiköhän se siitä kun matkastressi laantuu. Ja matkastressiähän meillä riittää, edessä on nimittäin mukulan ihka ensimmäinen eläinlääkärireissu.

Miksi kukaan hyysäisi morsoa kun minäkin olen täällä?

Tässä vielä sisarukset (ylhäältä alas): Pikku-Karvinen, Ville ja Abraham. Viimeksi mainittu muuttaa elokuussa meidän naapuriin, joten kuulumisia seurannee.

Epäilyksiä

Jotakin on nyt kyllä meneillään. Äiti vaan pomppii ympäri asuntoa niin kuin kärpäsiä metsästäisi. Se on sitä paitsi kiikuttanut minun korini naapurihuoneeseen, niin ja lelulaatikon myös. Varamuonatyyppikin katselee minua hassusti ja myhäilee. Ja miksi kummassa kuljetusboksi seisoo keskellä lattiaa, miksi äiti on sullonut sen täyteen jänniä asioita, ja ennen kaikkea, miksi minä en pääse sinne?

Mikähän morso tässä on haudattuna?

-

Emännän päivitys karppaustilanteeseen: heräsin tänä aamuna kellonsoittoon. Shokki. Kissa oli jättänyt aamuhälytyksen (MÄY MÄY MÄY, ruokaa tänne mulle heti nyt) väliin! Hetken hämmennyksen jälkeen mainittu kuitenkin löytyi ihan tyytyväisenä sängyn jalkopäästä tuhisemasta. Tänään on natusteltu maltillisesti märkäruokaa, joskin pennun raksut kiinnosti kovasti.

Karppauskissa

Rauhallinen koti-ilta ja toinen blogipostaus vuorokauden sisään. Tätä jännityksen määrää. Vuokranantaja värkkää parhaillaan keittiössä kanasalaattia. Itse syön suklaata ettei varmasti uppoaisi mitään kunnon ruokaa enää tänä iltana. Kissa puolestaan makaa lattialla ja osoittaa mieltään.

Manna tuli meille vajaa vuosi sitten löytöeläinkodilta. Entisistä kotioloista ei ole juurikaan tietoa, mutta hirvittävän kauaa se ei selvästikään ole yksinään ulkosalla räytynyt: ensinäkemältä tuleva ottoäiti luokitteli pulleron paksujen poskien perusteella leikkaamattomaksi kolliksi. Uudessa kodissa aloitettiinkin viipymättä tiukka ruokavalio. Tämä tarkoitti käytännössä eläinkaupan dieettiraksuja, jotka kai koostuvat lähinnä viljasta ja villasukkakuidusta. Satunnaisia repsahduksia lukuun ottamatta kissa on alistunut kohtaloonsa mukisematta. Syö kai noita raksujakin jos ei parempaa saa - ylimääräisistä välipaloista ei tietysti puhettakaan. No, hyvässä lihassahan arvon rouva on edelleen, mutta johdonmukaisen ruokinnan tuloksena se alkaa muistuttaa jo hiukan enemmän kissaa kuin syöttöpossua.

Pikkukissan saapumisen myötä olisi kuitenkin tarkoitus kokeilla painonpudotusta hiilareita vähentämällä ja siirtyä pikkuhiljaa lihapitoisempaan ruokavalioon. Jo siitäkin syystä, että Mme HungryCat todennäköisesti hotkii kuitenkin kaikki penturuoat parempiin suihin heti kun äidin silmä välttää. Minä niistä ruokavalioista niin tiedä, mutta kissathan nyt vissiin karppaavat luonnostaankin. Ikänsä raksuja puputtaneena Mannalla tosin on raakaruokavalioon piiitkä matka...

Vaan eipäs hosuta; karppauskokeilu on kestänyt vasta pari viikkoa. Ruoanlaiton yhteydessä on pantu tarjolle pieniä määriä ylimääräistä lihaa. Satunnaiset jauhelihanokareet on tähän mennessä nielty ihan mukisematta. Tänään iltaruoaksi kokeiltiin kuitenkin paria broilerinsuikaletta kananmunan kera - ja matamin äänensävystä päätellen ei tunnu uppoavan. Heitin sekaan vielä muutaman raksun, josko se vetäisi ne huiviin ja tulisi edes harkinneeksi uutta makua samalla, mutta kissa sen kuin istua jäpöttää eteisen lattialla ja mäykyy kurjuuttaan. Kun ei mitään syömäkelpoista ruokaa anneta.

Kaikeksi onneksi posti toi tänään kunnioitettavan lastillisen rouvan suosikkimärkäruokaa. Jos sitä ensi kerralla sekoittaisi broilerin siihen ja koettaisi paremmalla onnella.

Jos äiti postittaisi minut siihen paikkaan mistä ne ruokalähetykset aina tulee?

Tilannepäivitys: Kappas vain. Melkoisen oopperanäytöksen päätteeksi kanaviillokki alkoi kummasti kelvata, kun henkilökunta tuli samaan huoneeseen syömään. Ehkä tämä tästä vielä iloksi muuttuu.

Kun kaikki muu on tehty, perustetaan blogi

Tilanne on tämä: meille tulee ensi viikonloppuna kissanpentu. Tulokkaaseen on valmistauduttu hartaudella. On kissankupit (keraamiset, koska ne on nättejä ja kestäviä), uudenkarhea kiipeilypuu (kattoon ulottuva, ettei tarvitse verhoissa kiipeillä) ja pikkuiset pentuvaljaat (niin söpöt). Kaapissa on kissanpennun ruokaa ja huoneen nurkassa pieni hiekkalaatikko. Esineet, joihin utelias pieni kissa voisi loukata itsensä, on kerätty pois. Ensimmäinen eläinlääkäriaika varattu. Mitäpä tässä enää voi muuta tehdä kuin odotella ja jännätä? Ajatukset vain ei tahdo pysyä kasassa kaiken jännän keskellä. Eikä ne kaveritkaan loputtomiin jaksa kuunnella teollisten kissanruokien vertailuja.

Ratkaisu: aloita blogi, jossa voi jatkaa hölötystä kenenkään häiriintymättä.

Tämä projekti on synteesi asiasta, josta tykkään puhua (kissat) ja asiasta, jota mun pitäisi tehdä enemmän (kirjoittaminen). Sen pääfunktio on muuntaa muutoin lähinnä Facebookissa tapahtuva hyödytön hypettäminen joksikin pedagogisesti merkittäväksi. Luvassa kapulakieltä, tuskailua, huonoja valokuvia ja trollaavia karvanaamoja.

Mahdollisille muukalaisille tiedoksi, että kortteerissamme päsmäröi jo vanhastaan noin 8-vuotias maatiainen rouvaskissa Manna. Työnjohtajan asemassaan, siis näppiksen ja kirjoittajan välissä, matami vauhdittaa parhaillaankin työskentelyäni äänekkäällä kehräyksellä. Pohjimmiltaan Manna on hyväsydäminen hallitsija; koska tukevan kissan kuitenkin pitää huolehtia linjoistaan, saattaa silloin tällöin iskeä dieettimorkkis. Mutta kauneuden takia nyt vain täytyy kärsiä.

Projektipäällikkö myötä- tai vastavaikuttaa bloginkirjoitusta.

Itsehän olen tunnetusti aika uusavuton, en ymmärrä kissankasvatuksesta hölkäsen pölähtävää ja olen aina huuli pyöreänä kyselemässä asiantuntevammilta tuttaviltani vinkkejä. Siitä huolimatta olen juuri ja juuri riittävästi hullu kissamummo dokumentoidakseni sähläystäni kissablogissa. Pähkäilen kissojen ruokavaliota, käyttäytymistä ja päivittäistä elämää. Lifestylekissailuhifistelyä odotettavissa pienissä määrin. Mukana menossa tietenkin myös surkea palveluskunta ja näiden ihmis- ja eläinystävät.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin

E